As time goes by, vol. 2

No niin jäätiin siihen, kun istuttiin vierekkäin ikkunasohvalla.  Tietenkin ajattelin yrittää selvittää, onko tuon punaisen, melkein  polvipituisen villapaidan sisällä lintu vai kala.

Tehtävää vaikeutti se, että tyttö vaikutti  varsin säästeliäältä sanojensa kanssa, suorastaan vaiteliaalta. Yllättävä ominaisuus blondissa! Kuten sekin, ettei hänellä ollut minkäänlaisia koruja, ei sormuksia ei korviksia ei edes rannekelloa. Eikä mitään meikkiäkään naamassaan. Hämmentävää!

Kun tarjosin hänelle pöydällä olevasta askistani tupakkaa, hän puhkesi yllättäen puhumaan ja kiitti mutta sanoi polttavansa mieluummin omiaan. Samalla hän otti olkalaukustaan esiin topan Tidemans Blandning Nr 3  -merkkistä  norjalaista sätkätupakkaa,  Rizla-paketin ja filtteripussin ja kääräisi sätkän todella näppärästi pelkän oikean kätensä sormilla!

Pidin tuota niin merkittävänä suorituksena, että ihastelin sitä ääneen. Tällöin hän totesi pianistin sormien olevan näppärät ja että hän voisi kääriä toisenkin, jos sulle kelpaa. Tietysti kelpasi! [vaikka mietinkin, että vedättääkö tuo: kun meitsi tarjoaa, ei kelpaa ja sit tarjookin ite??]

Siinä sitten polteltaessa virittelin small talk:iakin tulille: kerrottiin nimemme ja jotain taustoistamme: hän oli konservatoriosta valmistunut musiikinopettaja (pianon soitto)  ja tullut juuri Jyväskylään Oulusta opiskelemaan yliopistossa musiikkitieteen laitoksella musiikkiterapiaa, sivutoimisesti siivoaa Tyynelän tavarataloa iltaisin rahoittaakseen opintonsa.

Meitsi vastaavasti kertoi olevansa yhteiskuntataiteiden maisteri tuolta naapuritontilta ja nyt pitkästyvänsä byrokraattina paikallisen kuvernementin hallintopalatsin 3.  kerroksessa, ikkunat sisäpihalle päin, ei järvinäköalaa ja toimivansa sivutoimisesti kunnallispolitiikassa , joka sekin on aika näköalatonta. Lisäksi pyörin vähän paikkakunnan muusikkopiireissäkin , joita tunnen entisenä soittajana  ja roudarina.

Kesken rupattelun hän kysäisi minulta, paljonko kello on? Käänsin kättäni sen verran, että hän näki rannekelloni. Hän kertoi  joutuvansa nyt lähteen siivouskeikalleen Tyynelään.   Vaihdettiin sanomalehden reunaan kirjoitettuja puhelinnumeroita (tuohon aikaan ei ollut kännyköitä), sanottiin ”soitellaan, puhelimella!” ja tyttö säntäsi ulos.

Mikä siis olikaan meitsin  ensivaikutelma?

Hieman hämmentynyt monellakin tapaa: ensinnäkin hän oli mukavaa seuraa, vaikka poikkesikin  tavanomaisesta naisseuralaisen ihannetyypistäni: liian nuori, eikä ollut puhelias, avoin tarinaniskijä.

Hänen seurassaan olin kuitenkin käyttäytynyt tavanomaisesta poikkeavasti: en ollut juonut liikaa enkä puhunut sanaakaan politiikkaa! Siitä seuraa hyvää, kun joutuu hyvään seuraan: näin ajattelin kotimatkalla Köhniön bussissa istuessani.

Illalla lukiessani jotain kirjaa ja katsellessani toisella silmällä tv-uutisia, puhelin soi. Siellä oli vanha kamuni, joka alkuillasta oli myös ollut samassa kapakassa samaan aikaan kuin meitsi ja pianisti. Hän kuului salaseuraan nimeltä ”Vanhat Rouvat”. He olivat aikaisemmin kesällä ilmoittaneet, että ovat adoptoineet meitsin ottopojakseen, koska haluavat pitää huolen siitä, että en pilaa elämääni viinalla ja villeillä naisilla.

Tuohon salaseuraan pääsi jäseneksi vain kutsusta. Jäsenen piti olla Jyväskylän Tyttölyseon entisiä oppilaita, vähintään 40-vuotias, lapseton ja vähintään kerran eronnut rouva ja muutenkin hyvä ihminen.

Nyt  kuulin, että hän ja pari muuta läsnä ollutta Vanhaa Rouvaa olivat panneet merkille uuden seuralaiseni ja vaati meitsiä kertomaan heti kaiken, oman etuni vuoksi! No, niin teinkin ja sain kuulla heidän ihmetelleen, mitä tuo pianistityttö näkee meitsissä. Kehoitti selvittämään sen huolellisesti ennen mahdollisia jatkotoimia.

Pidin tuota tietenkin itsestäänselvyytenä ja kerroin, ettei mitään jatkotoimenpiteitä ollut mielessäni, on niin paljon muitakin  asioita mietittävänä. Tuohon tuli napakka kommentti: ”Valehtelet!”, johon heti  vastasin silloiselle meitsille tyypillisen nokkelasti  ”Niin valehtelenkin!!” ja me kumpikin purskahdettiin spontaaniin nauruun. Tilanne oli replikoinnistani huolimatta kuitenkin jo lähdössä muhimaan mielessäni, vaikka en sitä vielä ollut huomannut.

´[jatkuu…]


0 Responses to “As time goes by, vol. 2”



  1. Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s





%d bloggers like this: